MATKALLA KROATIASSA

Saksalaisnainen puhui jo aamu seitsemältä kovalla ja kantavalla äänellään, jonka sävyssä oli sellaista särkynyttä sävyä, sellaista mikä jää mieleen.
Olimme edellisenä iltana päättäneet lähteä pois Park Solinen sinänsä miellyttävältä alueelta.  Mitta oli tullut täyteen, emme enää jaksaneet kuunnella taukoamatonta puhetta.


Katsoin Camping Chegue-oppaasta paikan, Camp Rozaciin päädyin.
Uusi, keskustan tuntumassa oleva alue, sopivan kokoinen, ei liian suuri.  Sen valitsin.Väärin valittu.
Kamppeet kasaan ja matkalle kohti Trogiria.

Toyotan jurratessa kiharaista tietä alaspäin vuoren laelta, näimme vasemmalla Trogirin kaupungin ja sen oikealla puolella niemen kärjen ja beachin siitä oikealla.
Sanoin Lealle “ toivottavasti tuo hiekkaranta ei ole Rozacin “.



Oli se.
Laskimme Jorwagonin 3:lla ja 2:lla moottorijarruttaen alas huimien näkymien vilistessä kaiteen oikealla puolella.
Enpä niistä nauttinut, keskityin vain asfaltin keskiviivaan, kuten kammoisilla on tapana ja ohjasin yhdistelmämme  kohti keskustan vilinää.

Teukka, alias Tom Tom, ohjasi meitä aina vain ruuhkaisemmaksi käyvään kaupunkiin ja sen ydinkeskustaan.
Lea luki varmuuden välttämiseksi oppaasta ajo-ohjetta ja totesi, “ tänne se neuvoo “.
Lopulta saavuimme linja-autoaseman risteykseen ja käänsimme auton oikealle, ylitimme toisen ja sitten toisen oppaassa mainituista silloista, katsellen jälkimmäiseltä olutta nauttivia turisteja päivänvarjojen kupeessa.  Kateeksi kävi.

Tie kapeni ja nousi ylöspäin, ei merkkiäkään luvatuista opasteista Rozaciin.
Lopulta päädyimme kapealle kadulle, sen kääntyessä mutkassa 180 astetta jyrkästi  ja siitä ylöspäin kukkulan päälle.
Sanoin teukalle, että nyt sinun on sitten parasta tietää minne olet menossa, jos olet väärässä, löydät itsesi Trogirin kaduilta.
No, onneksi ei sillä kertaa tullut ketään vastaan.
Ajaa rymysimme huonokuntoista tietä eteenpäin ja ihmeeksemme tulla tupsahdimme Camp Rozacin portille.

Parkkiin ja ilmoittautumaan.
Paitsi, että ei ollut vapaata parkkipaikka yhdistelmälle.  No, jätin portille ja kävin respassa kysymässä olisko tilaa kahdelle suomalaiselle.
Ei ollut.
Ei ollut muillekaan, täysi kuin turusen pyssy.  Kävimme kiertämässä kuitenkin alueen jalkaisin varmuuden vuoksi ja palasimme autolle, todetaksemme vaunun takana olevan kolmen auton jonon.
No, ei kun pakki päälle ja varovasti työnsin yhdistelmää takaperin, Lean selittäessä saksalaisille, että eteenpäin emme pääse.
Ympäri päästiin ja pelko persiissä samalle tielle, mistä tulimmekin.

Tietysti siinä ahtaassa mutkassa tuli saksalainen yhdistelmä vastaan, annoin tietä peruuttamalla paikkaan, jossa vaunujemme väliin jäi reilu 5 cm ja pääsimme eteenpäin.
Siinä ohittaessa huikkasin saksalaiselle alueen olevan täpötäysi, johon hän alistuneesti vastasi, kiitos vaan tiedosta, käynpähän kääntämässä siellä sitten.

Edelleen samat turistit istuivat erinomaisen näköiset oluttuopit edessään sen toisen sillan kupeessa olevassa rantakapakassa.

No, sanoin Lealle, mennään sitten sinne "ainakin kahden kerroksen väkeä" - leirintäalueelle.
Kun on täällä Trogirissakin sopivasti.  Niinpä ajoimme sinne.

Vranjica Belvederestä sitten seuraavassa blogissani.

Mrs. ja Winemaker